keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Kengityskurssilla oppimassa

Kävin päivän mittaisen kengityskurssin, kun sain sähköpostiini tiedotteen, että sellainen olisi tarjolla. Kursseja onkin kaksi, tämä oli ensimmäinen ja seuraava viikon päästä. Nyt ensimmäisellä kerralla kurssilla oli parin tunnin mittainen teoriaosuus vuoluun, sekä kengitykseen liittyen ja sen jälkeen päästiin laittamaan irtokenkiä niin kuolleeseen kuin eläväänkin jalkaan. Seuraavalla kerralla pääsemme kuulemaan enemmän myös hevosen lihaksistosta.

Muistatte minun varmasti joskus maininneen, että kengittäminen kiinnostaa minua ihan ammattinakin, joten keräsin aivosopukoihini kaiken mahdollisen tiedon. Ompahan ainakin tulevaisuudessa hyötyä, jos tulee hakeuduttua pidempiin koulutuksiin. Mukanani oli myös muistiinpanovihko, jonne tuli kirjoiteltua pitkästi. Ajattelin jakaa tietenkin kuultua myös teidän kanssa. Kavioekspertit - ja miksei muutkin - saavat ehdottomasti ottaa kantaa! Millaiset periaatteet teillä on vuolussa/ kengityksessä? Mitä teette erilailla?


Aluksi lähdettiin liikkeelle ihan kavion anatomiasta. Kuvasta näette, säteen osuus tulisi olla kaviosta n. kaksi kolmasosaa ja säteen päästä varpaan päähän matkaa jää enää yksi kolmasosa. Kavioluun kärki löytyy lähes poikkeuksetta siltä etäisyydeltä säteen päästä, mitä säteen pituus on jaettuna neljällä. Lordin säde on noin yhdeksän senttiä, joten kavioluun kärki löytyy siitä suunnilleen 2,25 sentin päästä. Kun kavio on vuoltu oikein, kavion keskikohta ei siis suinkaan ole säteen päässä vaan jonkin matkaa ylempänä. Varvasta ei saa siis päästää liian pitkäksi.

Vuolusta saimme muutamia vinkkejä. Tärkeänä pidettiin lyhyttä varvasta, paineen pois saamista anturalta, riittävää vahvuutta, kannatinpintojen oikaisua, symmetriaa ja mittasuhteita. Vuolussa tulisi kuitenkin kunnioittaa valkoviivaa ja kun puhuttiin kengityksestä, sivukäännekengät kuuleman mukaan olisi paremman pyörähdyksen helpottamiseksi - myös etujalkoihin. Yksi tärkein asia mihin keskityttiin, oli nimenomaan kantojen vuolu. Vastoin yleistä käsitystä meille esitettiin, että niitä saa vuolla rohkeasti hyvinkin alas. Asiaa perusteltiin seuraavasti:


Jos hevosella on pitkät ja matalat kannat, ne karkaavat kavion alle. Kavion tärkeimmät osat ovat tyhjän päällä ja hevonen yleensä yrittää helpottaa oloaan esimerkiksi etujalkojen ollessa kyseessä seisomalla jalat mahan alla ns. mäkihyppääjän asennossa. Tämän seurauksena syntyy jännitystila, joka voi jumittaa ristiselän. Kaviot ovat todellakin tärkeä osa hevosta ja vaikka voimme vaikuttaa vain ruununrajan alapuolella oleviin osiin, vääränlaisella vuolulla voi olla pitkäkantoiset seuraukset.

Kantojen vuolu alemmas löysyttää hankosidettä. Tälle oli joku hieno fysiikkaan liittyvä selityskin liittyen voimaan ja vastavoimaan, mutta nelosen fysiikalla ei pitkälle pötkitä. Tajusin asian suhtkoht hyvin vielä kurssilla, mutta olen autuaasti unohtanut tämän osan oppimastani ja muistiinpanoistakaan ei ole niin paljon hyötyä, että uskaltaisin lähteä puhumaan teille lisää puutaheinää. Yllä olevassa kuvassa huomaatte kuitenkin puolitoista vuotta sitten kuvatut Lahjan kaviot, joista yhdessä kengittäjän kanssa ihmeteltiin mustelmia. Nyt kuvia tarkemmin katsellessa syy voisi löytyä liian kauaksi karanneista kannoista, jonka jälkeen hevonen tukeutuu varpaalle ja painetta syntyy sinne enemmän. Nyt en uskalla mennä sanomaan varmaksi, mutta ensi kurssilla ajattelin kysyä tätä asiaa ja kerron sitten tarkemmin, mitä kurssinpitäjä oli kuvasta mieltä!

Anteeksi piirustustaitoni! Myös nivelpinnat olisi hyvä saada mahdollisimman suoraksi.

Mainitsin kurssilla ohjaajan suosittelevan sivukäännekenkiä. Tämä siksi, että varvaskäännekengät joudutaan asettamaan edemmäs -> kenkä "pidentää varvasta". Opettajamme toimi itse kengittäjänä ja veti rälläkällä valmiisiin kenkiinkin pienen pyöristyksen. Sivukäänteelliset popot mahdollistavat myös varpaan pyöristämisen. Jos varvas on pitkä (riippumatta kaviokulmasta), lisää se koukistajajänteiden rasitusta. Kurssilla laskettiin, että jos kenkään tekee 4 millin pyöristyksen, se vaikuttaa kavioon jo viisi prosenttia. Monille tässä tuli paljon sulateltavaa, mutta itse voin hyvinkin kuvitella asian olevan näin. Jos oman jalan alle sitoo laudanpätkän ja koittaa kävellä, on se hyvin tönkköä. Pyöristetyillä kengänkärjillä on helpompi juosta. Tietenkin hevonen on aivan eri asia kuin ihminen, mutta hevosenkin ajattelisi ravaavan helpommin, jos pyöristys on helpottamassa liikettä. Kohtuus tietenkin kaikessa ja liika on aina liikaa, mutta eikö liian vähän kaviosta ottamisella voi olla vakavuudeltaan aivan samat seurukset kuin liikaa ottamisellakin?

Muuten kurssilla tuli jo ihan tuttua juttua kengän asettamisesta: naulat valkoviivaan, kannat säteen leveimmälle kohdalle, naulojen suunta etuviistoon ja tarpeeksi korkeat otteet. Jos naulat naulaa kavion suuntaisesti, kenkä irtoaa helpommin. Syynä on sälekerroksen putkimainen rakenne: naula pysyy tiukemmassa, kun sen naulaa hieman eri suuntaan. Jos naula tulee hyvin alhaalta jo ylös, kengän irrotessa saattaa lähteä pala koko kaviosta. Tarpeeksi korkeilla otteilla kenkä lähtee siististi irti.

Tässä on havainnollistava kuva tuosta varpaan pyöristämisestä ja kengän asettamisesta niin, että pyörähtäminen helpottuisi (on muuten mun laittama kenkä, joten voi olla vähän vinksallaan...)


Tämä heppa ei muuten paljon enää rimpuillut!

Nyt tuli sen verran paljon asiaa, että olisi varmaan aika jo antaa tilaa ajatuksille. Kommenttia saa jakaa ja erilaisia näkökulmia ehdottaa. Oppimassa tässä vielä ollaan ja nimenomaan eri menetelmät kiinnostavat - niiden avulla tulevaisuudessa tulee kehittymään se omanlainen tapa vuolla ja kengittää. Kurssin pitäjäkin nimenomaan sanoi, että ennenkuin nielee kaiken, kannattavampaa on ensin makustella ja pohtia asioita ja poimia sitten opeista itselleen ne parhaimmilta tuntuvat.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Raekuuro ei menoa haittaa

Otin tänään Lordin kanssa ison askeleen eteenpäin. Olen tätä ennen - kuten jo monesti olen maininnut - ajanut vain tallin läheisyydessä. Nyt kun lumet ovat sulaneet, oli aika siirtyä vähän syvemmäs metsään. Mikä sen parempaa ajanviettoa, kuin samoilla pitkin metsiä, näin aluksi kärryillä ja myöhemmin ratsain.

Aloitin vähän pidemmän ajotauon jälkeen ihan varmuuden vuoksi sillä, että käväisin metsässä ohjasajaen ja koska kaikki sujui hyvin, palasin tallille laittamassa kärryt perään. Hieman jännitti, että mitä jos sattuukin jotain ja poni lähtee, kun olin vielä yksin liikenteessä. Koska poni on tähän mennessä ollut aina oikein toimiva tapaus ajossa, syrjäytin moiset ajatukset mielestäni. Viime postauksessa kertomani onnettomuus Lillan kanssa ei kuitenkaan äkkiä unohdu ja sekin kuitenkin tapahtui vasta monen hyvin menneen ajokerran jälkeen.

Lordi osoitti olevansa todella fiksu tapaus ja käytiinkin todella pitkä lenkki ensikerraksi. Matkaa kertyi varmasti ainakin pari kilometriä ja hevonen oli hyvin rauhallinen koko ajan. Puolivälissä matkaa laitoin kuvan vielä instagramiin ja kuvan lähetettyäni ajattelin, että nyt sitten viimeistään poni lähtee ja kaikki muuttuu katastrofiksi. Vielä mitä, sen sijaan alkoi sataa kaatamalla rakeita. Parempihan vaihtoehto se oli, ei pieni raekuuro menoa haitannut.

Talliin palatessa totesin olevani onnellinen hevosenomistaja, parempaa hevosta en olisi voinut toivoa. Toivottavasti ponin ratsukoulutus sujuu yhtä helposti sitten aikanaan!


Ah, mikä rauhallisuus!

Hulmuten liikenteessä.


"Tylsää!"

Raekuuro antoi oman tunnelmansa mukaan - eikä se suinkaan haitannut, olin niin onnesta soikeana hienosta ponista!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Jalustin.net postaushaaste; Pahin tippumiseni



Olen elämäni aikana aika monesti tippunut hevosen selästä. Joskus omistin kaksi shetlanninponia ja kun kuvittelee, että 11-vuotiaan tytön käsiin antaa kaksi jukuripäistä hevoseläintä, ei siitä kovin hyvää pitkällä tähtäimellä seuraa. Nämä kaksi ponia ovatkin aiheuttaneet suurimman osan tippumisistani, sillä pienenä ja hurjana ensinnäkin ottaa suurempia riskejä ja toisekseen taidot olivat mitä olivat. Koska mikäs sen mukavampaa, kuin kokeilla, kuinka lujaa pääsee ponilla tai kuinka korkealle se hyppää? Vieläpä idearikkaana nuorena tyttönä menin opettamaan toisen hyppäämään käskystä pystyyn ja sen jälkeen sen ponin selkään ei kiivennyt kukaan.

Voisin kertoa niistä monista sattumuksista, niin olkapään murtumista kuin hokkikengän kuvioista reisissä, mutta en valitse kuitenkaan yhtään kertomusta, jotka ovat noiden pirullisten ponien kanssa sattuneet. Haluan jakaa teille kaksi tarinaa ja niistä toinen sijoittuu aikaan, kun olin kymmenen ja omistin irlannincobtamma Matamin.


Olin juuri saanut uuden turvaliivin ja lähdin innoissani ratsastamaan. Olihan hienoa omistaa jotain uutta. En saanut lähteä yksin pihasta kauemmas ja äitini oli lupautunut tulemaan mukaan. Hänellä kuitenkin kestäisi hetki ja sain luvan käydä varustamassa hevonen ja nousta jo selkään - jos vain en lähtisi kauas. En olisi saanut mielelläni yksin mennä pihassamme olevaa riihtä kauemmas, mutta tälläkin kerralla jatkoin matkaani jonkun verran eteenpäin, vaikka yksin olinkin.

Onneksi en ehtinyt kovin pitkälle riihestä. Oli juuri satanut kovasti ja tien penkereet olivat pehmeitä. Ratsastin vaarallisen lähellä - ja vaarallisen lujaa - tien reunaa ja ennenkuin tajusinkaan, maa petti altamme. Kaaduimme hevosen kanssa lujasti jyrkkään rinteeseen. Vieressämme oli isoja kiviä ja aivan hevosen mahan viereen jäi korkea ja kapea kanto. Satuin lentämään pehmeälle sammalpedille parin metrin päähän hevosesta ja säikähdin vain kovasti, mutta hevosella kaikki ei ollut niin hyvin. Se ei päässyt ylös rinteestä pää alaspäin kaatuessaan.

Siinä vaiheessa kymmenvuotiaan aivot toimivat kuitenkin sen verran fiksusti, että pienillä voimillani revin hevoselta satulan irti, sanoin "odota, käyn hakemassa apua", silitin hevostani korvanjuuresta ja lähdin juoksemaan kotiin. Olin niin hengästynyt ja itkuinen, että selityksestäni luultiin hevoseni varmaan suunnilleen kuolleen ja apuvoimien kera palatessa tammani makasi juuri siinä samalla paikalla rinteellä, mihin se oli kaatunut. Monen ihmisen työntäessä hevonen sai ensin takajalat alleen ja pääsi ylös - se jalka, joka maan alta petti, oli hieman arka parin viikon ajan, mutta parani täysin. Vaikka me kummatkin selvittiin, mielestä tämä tapaus ei kuitenkaan unohdu koskaan. 



Toinen mieleen jäänyt tapahtuma ei kerro ratsastuksesta, vaan ajosta. Ihan mikään jokapäiväinen onnettomuus tämä ei ole, joten siksi sen haluankin teille kertoa. Tämä sijoittuu aikaan, kun omistin Lillan ja se odotti Lordia - tosin tiineys oli silloin vasta aivan alussa.

Minulla oli hienot vanhat vankkurit, joiden eteen ajattelin Lillan opettaa. Sillä oli ollut kärryt aiemmin perässä ja ohjasajoin sitä sillointällöin. Kaikki opetusvaiheessa meni hyvin ja olin edennyt pikkuhiljaa. Lilla oli toiminut vankkureiden edessä loistavasti jo jonkun aikaa ja oli toinen kerta, kun lähdin ajamaan pientä hiekkatietä pitkin. Ei pitkää lenkkiä, mutta kuitenkin sen verran, että matkalla ehti sattua.

Olin ravaamassa jo kotiinpäin ja matkaa oli jäljellä noin parisataa metriä. Sitten tapahtui jotain kummallista, hevosen kavioista sinkosi kivi tai jokin, joka kolahti vankkureiden etulevyyn. Vaikka moninaiset äänet eivät ennen olleet vaikuttaneet hevoseen millään lailla, nyt se kuitenkin pyrähti laukkaan ja potkaisi taaksepäin - takakaviot osuivat vankkureihin, sekä aisoihin ja säikäytti Lillaa lisää. Tämä tarkoitti lisää vauhtia ja kiisimme täyttä kiitoa kohti kotia. Hevonen päätti kuitenkin tehdä äkkiratkaisun ja hyppäsi tien vieressä olevan ojan toiselle puolelle, vankkurit perässä. Pyörät tipahtivat ojaan ja koko komeus jäi jumiin sinne, mutta Lilla ei aikonut lopettaa. Kun se ei päässyt enää eteenpäin, se lähti sivulle. Hevonen kiersi vieressään olevan puun ja aisat räsähtelivät poikki. 

Tässä vaiheessa hevonen oli tulossa suoraan päälle, sillä se oli tehnyt u-käännöksen, oli shokissa ja jumissa. Olin niin sotkeutunut rytäkässä jaloistani ohjiin, etten ehtinyt reagoida, kun hevonen hyppäsi suoraan päälleni kärryihin. Luulin muussaantuvani hevosen alle, kun se räpisteli itseään pakoon ja pääsikin kärryjen yli. Sen jälkeen se kiersi jo kerran kiertämänsä puun uudelleen - ja hyppäsi jälleen kärryjen päälle. Tässä kohdin suunnilleen rukoilin jo Jumalaa, mutta hevonen pääsi jälleen kärryjen yli - minut oli käytännössä kattoen tallattu kahteen kertaan kaulasta alaspäin. 

Kun Lilla uhkasi lähteä repimään itseään vielä uudestaan sinne minne pääsisi, eli jälleen puun ympäri ja päälleni, karjaisin niin lujaa kuin suustani lähti "Lilla!" ja hevonen jähmettyi sillä sekunnilla paikoilleen yltä päältä täristen. Koitin saada itseni irti ohjista ja vääntyneistä penkeistä ja kun pääsin hevosen luo, irroitin kaiken mahdollisen siltä irti. Metallivahvisteisista puuaisoista toinen oli katkennut ja toinen kiertynyt kaksi kertaa puun ympäri. 


Hevonen selvisi parilla pintaruhjeella ja itse mustilla, sekä turvonneilla jaloilla. Kärryt eivät.




Kevät tuo, kevät tuo...

Viime viikkoina on tullut touhuttua todella paljon Lyylin kanssa ja siitä onkin kertynyt enemmän kuvia kameraan, kuin hevosesta. Onkin siis varmasti aika kertoa pienen valkoisen kepinnoutajan kuulumisia tähän väliin.

Kevät tuo lumen alta paljastuvan maan esiin ja onkin ollut ihanan lämpimiä päiviä pihatöiden tekoon. Monta päivää on mennytkin myöhään iltaan asti pihalla touhutessa, Lyyli tietenkin mukana! Lyylin lempipallo ei sitten unohdu koskaan ja sitä saa heitellä vaikka koko päivän - mikään muu lelu ei kelpaa, risukosta revityt kepit sitten erikseen. Koira on ollut todella iloinen päästessään juoksentelemaan maita ja mantuja vapaana ja ollaankin muutamaan otteeseen käyty ihan kuvaustarkoituksella tonkimassa pitkin mehtiä.

Lyylin kanssa on ollutkin helppo opetella säätämään uutta kameraa. Se pysyy paikoillaan, kun sanoo paikka (mikään muu käsky ei sitten mene lävitse, eikä kyllä tämäkään ihmisten ilmoilla... hups, huono koirankouluttaja). Olen koittanut etsiä erilaisia valoja, taustoja ja tunnelmia, sekä koittanut rohkeasti säätämään kameraa. Kamerasta löytyi myös hauskoja toimintoja, kuten ylivaloitusvaroitus, joka on osoittautunut hyvin käteväksi työkaluksi. Valkoista koiraa saatikka mustavalkoista hevosta ei ole kovin helppo kuvata varsinkaan lumea vasten, joten varoitustoiminnasta kamerassa on ollut suuri apu.

Hevosia ja liikkuvia kohteita yleensäkkin olen kuvannut lähes aina kameran Av-tilassa, eli aukon esivalintatilassa. Tämän olen kokenut helpommaksi tilanteissa, joissa on oltava nopea, sillä suljinaika määräytyy itse muiden asetusten perusteella. Kunhan pitää huolen, että se pysyy tarpeeksi lyhyenä, ei ole hätää ja valotus osuu usein kohdilleen. Lyyliä kuvatessa olen kuitenkin käyttänyt M-tilaa ja kokeillut ahkerasti monenlaisia vaihtoehtoja. Lyyli kun pysyy paikoillaan kun pyytää ja kuvaan usein sitä sen ollessa paikallaan, ovat hetket olleet juuri sopivia kameran säätöharjoituksille. Viime päivien kuvaussessioiden perusteella voisin sanoa, että tulevaisuudessa tulen yhä useammin valitsemaan sen vaihtoehdon, että säädän kamerasta aivan kaiken itse.

Kaikenkarvaisten otusten kuvaamisen myötä kamerainnostus tosiaan senkuin kasvaa ja en malta millään odottaa pääseväni vain lisää ja lisää kuvaamaan! Telezoomin puuttuminen harmittaa vähän varsinkin päivittäin pelloilla käyskentelevien joutsenten ja kurkien ohi ajaessa, mutta sitä hankintaa saa odottaa lottovoittoon asti. Ehkä kuitenkin sitten... joskus. Näin Lyylin kanssa metsässä rämpiessä se 50 millinen on kuitenkin ollut ihan kätevä, ettei tarvitse perääntyä kovin kauas risukkoon, vaan voi pysyä vähän lähempänä.


Metsän valtijatar






Lyyli kävi heittämässä talviturkkinsa..

..Näin ikään!

"Ei ollu kylmää!"