sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Jalustin.net postaushaaste; Pahin tippumiseni



Olen elämäni aikana aika monesti tippunut hevosen selästä. Joskus omistin kaksi shetlanninponia ja kun kuvittelee, että 11-vuotiaan tytön käsiin antaa kaksi jukuripäistä hevoseläintä, ei siitä kovin hyvää pitkällä tähtäimellä seuraa. Nämä kaksi ponia ovatkin aiheuttaneet suurimman osan tippumisistani, sillä pienenä ja hurjana ensinnäkin ottaa suurempia riskejä ja toisekseen taidot olivat mitä olivat. Koska mikäs sen mukavampaa, kuin kokeilla, kuinka lujaa pääsee ponilla tai kuinka korkealle se hyppää? Vieläpä idearikkaana nuorena tyttönä menin opettamaan toisen hyppäämään käskystä pystyyn ja sen jälkeen sen ponin selkään ei kiivennyt kukaan.

Voisin kertoa niistä monista sattumuksista, niin olkapään murtumista kuin hokkikengän kuvioista reisissä, mutta en valitse kuitenkaan yhtään kertomusta, jotka ovat noiden pirullisten ponien kanssa sattuneet. Haluan jakaa teille kaksi tarinaa ja niistä toinen sijoittuu aikaan, kun olin kymmenen ja omistin irlannincobtamma Matamin.


Olin juuri saanut uuden turvaliivin ja lähdin innoissani ratsastamaan. Olihan hienoa omistaa jotain uutta. En saanut lähteä yksin pihasta kauemmas ja äitini oli lupautunut tulemaan mukaan. Hänellä kuitenkin kestäisi hetki ja sain luvan käydä varustamassa hevonen ja nousta jo selkään - jos vain en lähtisi kauas. En olisi saanut mielelläni yksin mennä pihassamme olevaa riihtä kauemmas, mutta tälläkin kerralla jatkoin matkaani jonkun verran eteenpäin, vaikka yksin olinkin.

Onneksi en ehtinyt kovin pitkälle riihestä. Oli juuri satanut kovasti ja tien penkereet olivat pehmeitä. Ratsastin vaarallisen lähellä - ja vaarallisen lujaa - tien reunaa ja ennenkuin tajusinkaan, maa petti altamme. Kaaduimme hevosen kanssa lujasti jyrkkään rinteeseen. Vieressämme oli isoja kiviä ja aivan hevosen mahan viereen jäi korkea ja kapea kanto. Satuin lentämään pehmeälle sammalpedille parin metrin päähän hevosesta ja säikähdin vain kovasti, mutta hevosella kaikki ei ollut niin hyvin. Se ei päässyt ylös rinteestä pää alaspäin kaatuessaan.

Siinä vaiheessa kymmenvuotiaan aivot toimivat kuitenkin sen verran fiksusti, että pienillä voimillani revin hevoselta satulan irti, sanoin "odota, käyn hakemassa apua", silitin hevostani korvanjuuresta ja lähdin juoksemaan kotiin. Olin niin hengästynyt ja itkuinen, että selityksestäni luultiin hevoseni varmaan suunnilleen kuolleen ja apuvoimien kera palatessa tammani makasi juuri siinä samalla paikalla rinteellä, mihin se oli kaatunut. Monen ihmisen työntäessä hevonen sai ensin takajalat alleen ja pääsi ylös - se jalka, joka maan alta petti, oli hieman arka parin viikon ajan, mutta parani täysin. Vaikka me kummatkin selvittiin, mielestä tämä tapaus ei kuitenkaan unohdu koskaan. 



Toinen mieleen jäänyt tapahtuma ei kerro ratsastuksesta, vaan ajosta. Ihan mikään jokapäiväinen onnettomuus tämä ei ole, joten siksi sen haluankin teille kertoa. Tämä sijoittuu aikaan, kun omistin Lillan ja se odotti Lordia - tosin tiineys oli silloin vasta aivan alussa.

Minulla oli hienot vanhat vankkurit, joiden eteen ajattelin Lillan opettaa. Sillä oli ollut kärryt aiemmin perässä ja ohjasajoin sitä sillointällöin. Kaikki opetusvaiheessa meni hyvin ja olin edennyt pikkuhiljaa. Lilla oli toiminut vankkureiden edessä loistavasti jo jonkun aikaa ja oli toinen kerta, kun lähdin ajamaan pientä hiekkatietä pitkin. Ei pitkää lenkkiä, mutta kuitenkin sen verran, että matkalla ehti sattua.

Olin ravaamassa jo kotiinpäin ja matkaa oli jäljellä noin parisataa metriä. Sitten tapahtui jotain kummallista, hevosen kavioista sinkosi kivi tai jokin, joka kolahti vankkureiden etulevyyn. Vaikka moninaiset äänet eivät ennen olleet vaikuttaneet hevoseen millään lailla, nyt se kuitenkin pyrähti laukkaan ja potkaisi taaksepäin - takakaviot osuivat vankkureihin, sekä aisoihin ja säikäytti Lillaa lisää. Tämä tarkoitti lisää vauhtia ja kiisimme täyttä kiitoa kohti kotia. Hevonen päätti kuitenkin tehdä äkkiratkaisun ja hyppäsi tien vieressä olevan ojan toiselle puolelle, vankkurit perässä. Pyörät tipahtivat ojaan ja koko komeus jäi jumiin sinne, mutta Lilla ei aikonut lopettaa. Kun se ei päässyt enää eteenpäin, se lähti sivulle. Hevonen kiersi vieressään olevan puun ja aisat räsähtelivät poikki. 

Tässä vaiheessa hevonen oli tulossa suoraan päälle, sillä se oli tehnyt u-käännöksen, oli shokissa ja jumissa. Olin niin sotkeutunut rytäkässä jaloistani ohjiin, etten ehtinyt reagoida, kun hevonen hyppäsi suoraan päälleni kärryihin. Luulin muussaantuvani hevosen alle, kun se räpisteli itseään pakoon ja pääsikin kärryjen yli. Sen jälkeen se kiersi jo kerran kiertämänsä puun uudelleen - ja hyppäsi jälleen kärryjen päälle. Tässä kohdin suunnilleen rukoilin jo Jumalaa, mutta hevonen pääsi jälleen kärryjen yli - minut oli käytännössä kattoen tallattu kahteen kertaan kaulasta alaspäin. 

Kun Lilla uhkasi lähteä repimään itseään vielä uudestaan sinne minne pääsisi, eli jälleen puun ympäri ja päälleni, karjaisin niin lujaa kuin suustani lähti "Lilla!" ja hevonen jähmettyi sillä sekunnilla paikoilleen yltä päältä täristen. Koitin saada itseni irti ohjista ja vääntyneistä penkeistä ja kun pääsin hevosen luo, irroitin kaiken mahdollisen siltä irti. Metallivahvisteisista puuaisoista toinen oli katkennut ja toinen kiertynyt kaksi kertaa puun ympäri. 


Hevonen selvisi parilla pintaruhjeella ja itse mustilla, sekä turvonneilla jaloilla. Kärryt eivät.




11 kommenttia:

  1. Kuulostaa siltä, että olet varmasti ollut molemmissa paniikissa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan nuo tilanteet aika shokeeraavia ja alan yleensä nauramaan hermostuneesti tuollaisissa tilanteissa. Järkytys ja tärinä ym. pelko tulee vasta tapahtuman jälkeen.

      Poista
  2. Hyi helvetti tuota kuvaa jossa kärrit on ihan muussina, luulisi että on käynyt kaikille osapuolille pikkuisen pahemminkin..! Luojalle kiitos ei!
    Olen itsekin harrastanut puskien kahlaamista 2v suokkiorin kanssa, oli ihan opetettu ajolle ja ok mutta päässä ei ollut kaikki muumit laaksossa, se vaan saattoi ykskaks lähteä umpipuskaan. Kerran se idiootti hyppäsi ojaan jossa oli harvennuksen jäljiltä pinottuja risuja. Sielhän myö mentiin, minä istuin koppakärrin pohjalla ja kirosin hevosta joka rytyytti siitä läpi eikä ollut moksiskaan, yritti paluumatkalla mennä uudestaan! :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei tullu Lillasta ajohevosta silloin... Saattoi toimia monta kertaa ihan ok ja sitten yht'äkkiä säikähti ja lähti. Liekö käynyt sitten Hollanissa joskus jotain..

      Poista
  3. Kuulostaapa pahalta, varsinkin tuo ojaan kaatuminen :(

    Hyvin tämän silti kirjoitit! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi säilyttiin säikähdyksellä! Olen kaatunut Matamilla kolme kertaa ja kerran jalkani jäi alle, mutta valitsin rinteeseen kaatumisen kuitenkin siksi, että se oli tilanteista risialttein.

      Poista
  4. Auts, onneksi molemmissa selvittiin kohtuullisen vähällä! Ois kiva kuulla joskus lisää sun tippumisia, nää on kivaa luettavaa, vaikkei tämmöset mitään kivoja tapahtumia koskaan olekaan!
    Hienosti kirjoitit, kiva postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa nähdä, kirjoitanko joskus lisää! Kitos :)

      Poista
  5. Hui, noi tippumiset ja kaatumiset vaikutti pahemmilta kuin ne taisi olla :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, molemmista selvittiin säikähdyksellä!

      Poista
  6. Tuo tapahtuma joka sulla kävi Matamin kanssa, kuulosti ihan samalta, kun itse jouduin hevosen kanssa suohon. Hevosta vedin minkä jaksoin ja ihan paniikissa olin. Sain satulan pois ja hevosen vedettyä vähän sivumpaan. Mitään ei kummallekkaan käynyt (paitsi haava hevoselle), mutta ikinä en unohda.

    VastaaPoista